Rakentelen tässä kirjoituksessani Rakkauden kysymystä. Intuitio, läsnäolo ja luontoyhteys ovat minulle yhtä ja samaa Rakkauden olemista. Rakkaus ei kuitenkaan ala, jolloin se ei myöskään lopu, sillä Rakkaus on kaikkialla ja kaiken aikaa sekä tässä että nyt. Rakkaus on esimerkiksi siellä, missä ihmiset toimivat sydämensä eli intuitionsa mukaan, mutta se on myös siellä, missä ihmiset ovat läsnä. Luontoyhteys koetaan läsnäolona jokaisessa elävässä rakenteessa, kaikissa heinän korsissa ja elävissä olennoissa. Luontoyhteys on ohikiitävä hetki, sillä se joko on tai ei ole. Luontoyhteyden menettäminen ei ole mitään muuta kuin läsnäolon menettämistä, intuitionsa eli itsensä kadottamista, vieraantumista. Toimiessaan intuitionsa mukaisesti yksilö löytää itsensä maailmankaikkeudesta. Pohdin tulevissa kirjoituksissani erityisesti intuition ja läsnäolon merkitystä luontoyhteydessä, jota elän henkilökohtaisen ekosofiani kautta. Sitä ennen avaan kuitenkin ajatuksiani Rakkauden lisäksi myös parisuhteesta, eli kahden ihmisen välisestä ikuisesta kumppanuudesta.
Olen kyllästynyt ympärillämme vaikuttavaan vihaajien vihaamiseen ja vastustajien vastustamiseen, sillä ainoa tahtotilani on rakastaa niin hyvin kuin osaan. Onni löytyy sisältä, omasta itsestä, ja parhainta mitä meille voi tapahtua on ulkoisen minämme kieltäminen. Moni hakee onneaan ulkopuolelta jääden vaille sitä kosketusta, mikä todella tuntuu meidän sisimmässämme. En voi puhua kuin omasta kokemuksestani. Rakkaus on minulle yhtenäisyyden kokemista. Itselläni kokemus nojaa hyvin vahvasti siihen, että en koe olevani erillinen henkilö ollenkaan. Koen olevani kokonaisvaltaisesti yhtä kaiken kanssa. Tuon olotilan koin ohikiitävänä hetkenä viime keväänä ja tuohon hetkeen takertuminen on saanut minut surulliseksi. Menetettyäni aiemmin uskon kykyyni rakastaa ja olla rakastettu maailmankaikkeus kuitenkin antoi minulle silloin tuon kyvyn. Kaikkein oleellisinta Rakkaudessa on mielestäni kyky vastaanottaa sitä silloin, kun se omalle kohdalle osuu, sillä uskon sen saavuttavan jokaisen, joka on siihen valmis. Parisuhde ei tee ketään eheäksi, sillä jokaisen on kasattava tuo Rakkauden tunne sisällään itse. Jokaisen on oltava sinut itsensä kanssa ja rakastettava itseään ennen kuin toisten rakastamisesta kannattaa haaveillakaan.
Parisuhde on joka tapauksessa luonteeltaan ikuista, joten sen päättyminen ei ole mahdollista, koska se joko on tai ei ole, sillä se tapahtuu tässä ja nyt. Seurustelusuhteet päättyvät, sillä ne ovat vain yrityksiä muodostaa parisuhde. Kahden ihmisen teiden erotessa tuo yritys on epäonnistunut, mutta todennäköisesti yritys on kasvattanut kumpaakin osapuolta ihmisenä. Parisuhde on kahden ihmisen välillä vaikuttava suhde, johon kuuluu sitoutuminen yhteisiin tavoitteisiin, yhteiseen tulevaisuuteen. Siksi se on enemmän kuin ystävyyttä, sillä parisuhteessa on aina kolme osapuolta, minä, sinä ja me. Parisuhteessa kahden ihmisen välinen vuorovaikutus saavuttaa poikkeuksellisesti kolmannen henkilön aseman. Parisuhde on kumppanuutta niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin, joten parisuhde sekä kasvattaa että opettaa molempia osapuolia. Parisuhde on ennen kaikkea itseensä tutustumista, johon kumppanuus antaa oivat lisäeväät aiemman itsetutkiskelun päälle. Kunnes kuolema meidät erottaa tarkoittaakin kirjaimellisesti parisuhdetta. Papin siunauksen tai maistraatin hyväksynnän hakeminen ei muuta parisuhdetta miksikään mitä se ei jo ole.
Tuntemuksiani kuvailee hyvin Pariisin kevät riimitellessään Rakkauden vaikeudesta kappaleessa Ehkä kaikki palaa itsestään ennalleen seuraavasti:
Jos mä suljen mun silmät
ei oo mitään pahaa
juoksen kultaisella hiekalla aurinkorantaa
ja mul on tunne
et joku mua linssiin sahaa
etsin ihmistä
joka täällä vastuuta kantaa
mut joka luukulla aina sama laulu:
onko rahaa
kysyn voisko täällä rakkautta saada
ja pois saman antaa
puunhalaaja 