Pohdin tässä kirjoituksessani syyllistämistä muutoksen esteenä. Väitän syyllistämisen pohjautuvan meissä kaikissa oleviin vietteihin. Varsinkin maailmanparantamisen yhteydessä on helppo tuomita muut ja syyttää heitä heidän tekemisistään sen sijaan, että kannustaisimme heitä toimimaan toisin. Samalla tavalla kaivamme itsellemme kuoppaa, kun tuomitsemme itsemme sen sijaan, että kannustaisimme itseämme. Tosiasiat kertovat meille, että syntyessämme tänne meillä ei ole muuta kuin oma elämämme ja täältä lähtiessämme meillä on vain kokemuksemme lisänä. Matkamme varrella kuitenkin totumme ensimmäisenä vanhemmiltamme saamaamme huomioon ja ensimmäiset itkumme vuodatamme, kun äiti tai isä ovat poistuneet silmiemme näkökentästä. Samalla tavalla takerrumme elämässämme ympärillämme oleviin olosuhteisiin. Teemme sen virhearvion, että oletamme olosuhteet pysyviksi. Paetaksemme muutosta, joka lopulta johtaa kokemuksien keruusta täyttyvän matkamme kuviteltuun päättymiseen haemme ympäröivästä maailmasta itsellemme, Yrjö Kallista lainaten, turvaa.
Toisin sanoen pakenemme kuolemaa, mitä C. G. Jung sanoo valtavietiksi, jonka tarkoituksena on itsensä säilyttäminen. Toiseksi tärkeäksi vietiksi hän mainitsee lisääntymisvietin, joka pyrkii tietenkin lajin säilyttämiseen. Nämä molemmat vietit vaikuttavat sekä ihmisissä että eläimissä, mutta Jungin mukaan näiden viettien lisäksi kädelliset omaavat myös jäljittelyvietin, jota voisi hyvin kuvailla kyvyksi oppia. Tuo kyky vaatii ennen kaikkea luottamusta kanssaeläjiin, koska tällöin elävä olento uskaltaa matkia toisen olennon toimintaa kyselemättä. Näistä ajatuksista muodostan väitteen sille, että kaikkien kolmen vietin on oltava tasapainossa, jotta ihmiselämä voisi olla tasapainoista. Ei ole kaukaa haettu ajatus, että nykypäivänä valtavietti on korostunut kahden muun vietin kustannuksella. Itsensä säilyttämiseksi tarvitsemme turvallisuutta, lajin säilyttämiseksi jännitystä eli intohimoa ja merkityksellisyyden saamiseksi luottamusta. Turvallisuus, jännitys ja luottamus ovat myös hyvän ystäväni toitottamat kolme asiaa, joita jokainen ihminen suhteistaan toisiin, erityisesti parisuhteesta, kaipaa.
Syyllisyys syntyy itsensä syyllistämisestä, joka on vielä pahempi olotila kuin toisten syyllistäminen. Siksi ihminen helposti kääntää oman syyllisyyden tunteensa ympäristöönsä ja alkaa syyllistää muita. Stam1nan kappaleessa Kadonneet kolme sanaa kootaan todella hyvin yhteen viimeisin vuosi elämästäni, jossa olen syyllistänyt itseni lisäksi myös muita:
Elämäni kevät kuin sulaa hulluutta
Kuljen aamutaivaan alla
Silmät sokeina, jalat rakoilla ja
Sydän hakkaa kahtasataaOli pakko – vaihdoin suuntaa
Palaan polkuni jälkiä, nyt on kiire
Päivä nousee sittenkin…
Nyt tiedän mitä sanoaMieleni maisemassa ainoat maamerkit
Ovat jättämäni syvät arvet
Juoksen ja koetan suunnata kotiin
Mutta kuljen ristiin, eksynyt poikaSulavat tunteet jäätyvät jälleen,
Pahoja sanoja ja askel painaa
Mustavalkoiseen maailmaan
Tahdon kuitenkin palata ja huutaaVIHAAN SINUA IHMINEN
Tuosta vihan tunteesta irti päästäminen on vaatinut syyllistämisestä luopumista. Olen syyllistänyt itseäni ja muita, jolloin olen kaivanut suruni aiheuttamaa kuoppaa entistä syvemmäksi. Suru on saanut minut pelkäämään omaa olemassaoloani, mikä on laukaissut itsensä säilyttämisen vietin vahvaksi. Oloani on helpottanut vasta asioiden kokonaisvaltainen hyväksyminen sellaisina kuin ne ovat. Tiedän hyvin, että yksikään hirtetty diktaattori tai vangittu terroristi eivät tuo menetettyjä hetkiä takaisin. Yksikään pysäytetty ilmastonmuutos ei saa minua enää kaatamaan sinulle puolikasta kuppia höyryävää aamukahvia. Yksikään puhdistettu järvi ei saa sinua enää luistelemaan kanssani. Talouskasvu tai talouskasvuttomuus eivät tuo kesäistä laiturilla istuskelua kanssasi takaisin. Ylikorostunut valtavietti saa meidät syyllistämään, jolloin lisääntymisvietin mahdollistama intohimo jää kokematta, ja myös jäljittelyvietin antama luottamus vie meiltä kyvyn tehdä yhteistyötä. Jäljittely on kuitenkin vuorovaikutuksessa oiva tie luottamuksen rakentamiseen. Ei ihme, että olemme nykyisin kykenemättömiä ihmissuhteisiin, kun haluamme vain suojella itseämme hallitsemalla muita. Itselläni turvallisuuden hakeminen on ylikorostunutta, joten tasapainoon päästäkseni tarvitsen intohimoa tekemisiini ja luottamusta kaiken ympäröivän maailman merkityksellisyyteen. Liialliseen turvallisuuteen eli syyllistämiseen takertuminen on estänyt minua muuttumasta, sillä olen yrittänyt muuttaa muita kuin itseäni. Olen kuitenkin ainoa ihminen, jota voin tässä ainutlaatuisessa maailmassa muuttaa, joten tämän ymmärrettyäni ehdotan Gandhia lainaten:
Ole se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä.
puunhalaaja 