Elämästä

Tämä on viimeinen kirjoitukseni tälle sivustolle. Tiivistän tässä kirjoituksessani reilun vuoden aikana syntyneitä ajatuksiani ja pohdiskelen erityisesti paria viimeisintä kirjoitustani sekä kaikkein ensimmäistä kirjoitustani tälle sivustolle. Yhdistän tämän kaiken siihen pisteeseen, jossa tällä hetkellä olen. Kerron tavastani kokea, johon liittyy vahvasti itsensä ilmaisu kuten kirjoittaminen ja itkeminen näillä samaisilla näppäimistön painalluksilla. Kirjoitin viime vuoden elokuussa tänne ensimmäisen pohdintani, jossa kovasti perustelin arjesta kirjoittamistani sillä, että koin tekeväni arjessani merkityksellisiä valintoja, joilla tavoittelin uutta elämäntapaa. Näin syksyisenä yönä ymmärrän, että tuon arjen saavuttaminen vaatii juurikin noista valinnoista luopumista. Taistelun voittaa se, joka luopuu taistelusta itsestään. Suurin ja mahtavin ei ole se, jolla on suurin miekka, vaan se, joka ei tarvitse miekkaa lainkaan. Olen huomannut kirjoitusteni palaavan aina samoihin aiheisiin, joten ymmärrän tarpeeni siirtyä elämässäni toisaalle.

Olen mielestäni edelleen vasemmassa, en oikeassa, ja vaikka sydämeni siis sykkii vasemmalla niin siltikin olen vain ihminen. Luulin reilu vuosi sitten, että nämä kirjoitukseni tarjoaisivat eväitä toisenlaiseen arkeen. Tosi asiassa eväitä tarjosivat eletty elämä eikä siitä kirjoittaminen niinkään. Ihminen ei vain voi päästä Elämän ulkopuolelle. Ymmärsin jo tuolloin, että ihmiset aiheuttavat kärsimystä, kun hetkessä elämisen sijaan he elävät menneessä tai tulevassa suunnitellen ja eritellen elämäänsä. Elämää ei voi kellottaa. Elämää ei voi merkitä kalenteriin. Elämää ei voi suunnitella. Elämän voi vain kokea tässä ja nyt. Olemisesta kirjoittaessani totesin, että tahtomisesta luopuminen on ensimmäinen askel tiedostavaan läsnäoloon, sillä pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua on tuon läsnäolon menettäminen. Viimeisimmässä kirjoituksessani riimittelin niin, että tahtominen on maailmalta sulkeutumista. Näin olin takertunut valintoihin ja päätöksiin.

Viisas on se, joka ymmärtää, että Elämässä ei myöskään ole kysymys vain kokemisesta, vaan myös luopumisesta, irti päästämisestä. Puukottaen itseäni rintaan olen samalla puukottanut teitä kaikkia. Kärsimys on yhteinen, mutta niin on myös kaikki kokemamme ilo. Elämästä on ymmärtänyt erittäin oleellisen puolen, kun tajuaa, että lehtien on pudottava syksyllä, jotta ne voisivat keväällä kasvaa uudelleen takaisin. En kirjoita tänne enää, jotta voin kirjoittaa jotakin muuta. Kirjoituksiltani ette siis tule säästymään, mutta kirjoituksieni muoto ja julkaisutapa vaihtuvat. Myönnän. Olen pelännyt Elämää aivan helvetisti. Alun perin ajattelin, että katsotaan mihin rahkeeni omalla arjellani riittävät, joten pelkkä sivu naamakirjassa saa riittää, ja lokakuun viimeinen sunnuntai Elämä antaa mitä on antaakseen. Leikkiin oli kuitenkin helppoa lähteä mukaan. Sitä sai vakuutella itselleen elävänsä vuosia 2013-2016 aivan niin kuin kaikki muutkin niissä tilaisuuksissa. Sitä huomasi tavoittelevansa tavoitteita. Niin seura tekee kaltaisekseen ja taistelua ei voi käydä taistelemalla vastaan, vaan luopumalla koko taistelusta.

”Se, joka leikkiin lähtee, se leikin kestäköön” sanoo vanha sananlasku. Tikapuut on noustava ylös asti, jotta ne voi hylätä tarpeettomina. Tätä sivustoa kirjoittamalla on elämässäni saatu jälleen yksi polku päätökseensä. Kirjoitin diplomityöni alkusanoissa lähes kaksi vuotta sitten seuraavaa: ”Vaihtoehtoja on edessä läjäpäin ja suuntaa en katso ainakaan laatikon pohjalta löytyvästä kompassista. Annan vain virran viedä, tuulen kuljettaa niin herään joka päivä uuteen ja parempaan maailmaan.” Aivan! Sen sijaan, että valitsisin vaihtoehdoista jotakin niin annankin Elämän valita ne puolestani. Olen aiheuttanut itselleni sekä läheisilleni hallaa sillä, että en ole elänyt hetkessä. Niinä hetkinä, kun olen ollut läsnä, olen myös antanut itselleni ja läheisilleni sitä rakkautta mitä he ansaitsevat. Annan itseni Elämän käsiin myös niissä jäljellä olevissa tilaisuuksissa, joissa olen paikalla. Enempää en voi tehdä, sillä en voi tavoitella tavoitteita. Voin vain avoimesti kohdata luokseni saapuvia ihmisiä. Lokakuun viimeinen sunnuntai tänä vuonna tapahtuu jotakin. En tiedä vielä, että mitä. Oikeastaan en haluakaan tietää, sillä edessäni on vielä lukuisia hetkiä, jolloin voin olla läsnä ja rakastaa niin hyvin kuin osaan. Erityisesti Sinua. Tiedät kyllä ketä tarkoitan. Kiitokset lukijoilleni jaetuista hetkistä.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Onnellisuudesta

Tunnustan tässä kirjoituksessani sisälläni olevan vihollisen, joka ilmenee onnellisuuden tavoitteluna. En tavoitteluiltani huomaa, että olen jo perillä ja minussa on kaikki mitä tarvitsen. Olen kokonainen ihminen kaikkine vahvuuksineen ja heikkouksineen. Kirjoitin viimeksi, että ei-mikään on kokeminen eli oleminen on kokemista. Unohdan, että kokemus on kaikki, mitä minulla on ja parhaalla tahdollanikaan en voi kokemuksiani enempää saavuttaa. Itse asiassa tahtomisesta luopuminen on ensimmäinen askel tiedostavaan läsnäoloon. Kuten puoli vuotta sitten kirjoitin rakkaus on minulle välitöntä läsnäoloa tässä ja nyt, yhteyttä kaikkeen niin, että saavutan tunteen maailmasta, joka vaikuttaa minussa. Maailma on siis minussa, ei ulkopuolellani. Läsnäolijat eli ne, jotka ovat läsnä huomioivat toisensa. He katsovat toisiaan silmiin.

Pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua on tuon läsnäolon menettäminen. Tällöin ihminen sekä etääntyy omasta itsestään että etäännyttää itsestään toiset ihmiset, joita hän parhaan kykynsä mukaan rakastaa. Kuten olen todennut liiallinen syyllistäminen on estänyt minua elämästä hetkessä. Arvostelmat itsestäni ja sitä kautta muista estävät minua kokemasta ilon, onnen hetkiä. Samoin olen todennut, että onni löytyy sisältä, omasta itsestä, mutta moni hakee onneaan ulkopuolelta jääden vaille sitä kosketusta, mikä todella tuntuu meidän sisimmässämme. Länsimaisessa elämäntavassamme keskitymme suorittamiseen ja arvostelemiseen puhtaan kokemisen sijasta. Menemme esimerkiksi metsään suorittamaan sen sijaan, että vain kokisimme eläimet ja kasvit osana maailmaamme. Toisaalla taas ihmiset pelotellaan koteihinsa syömään eineksiä ja turruttamaan päihteillä pelon aiheuttamaa uupumustaan.

Tere Vadén kuvailee kirjassaan Heidegger, Žižek ja vallankumous käsityksiä sisäisestä vihollisestamme Heideggerin suulla seuraavasti:

Heidegger kiinnittää huomionsa siihen, miten vihollista on vaikea havaita, koska hän on sisällämme, olemassaolomme juuressa.

Kuitenkin havaintonsa jälkeen Heidegger tahtoo, hän haluaa päästä tästä vihollisesta eroon. Heidegger lankeaa juuri siihen loukkoon, jota hän on olevinaan ylittämässä. Näin pääsemme Heideggerin natsismin syvimpään ytimeen, puhtauspyrkimykseen. Tahtoa päästä eroon jostakin, sulkeutua maailmalta, mikä on samaa kuin puhtauspyrkimys. Maailmaa kohtaan avoimena oleminen on tämän vastakohta eli todellisuuden kokeminen sellaisena kuin se on. Ihmisessä taistelevat nämä voimat, avoimuus ja sulkeutuneisuus. Vadén on käyttänyt vastaavia käsitteitä kuvaillessaan Synnyt -verkkolehden Luonnot ja jumalat -kirjoituksessa paikallisten yhteisöjen toimintavaihtoehtoja. Tuo sulkeutuneisuus, hallitseva ja tahtova tila on heijastunut nykyiseksi länsimaiseksi elämäntavaksemme, jota vihollisen raivokas hävittäminen leimaa. Tosi asiassa tuo hävittämisvimma saa meidät hävittämään itsemme, sillä vihollinen on sisällämme, osa meitä, joten emme voi hävittää sitä, vaikka kuinka toivoisimme näkevämme sen itsestämme erillisenä olentona.

Tuo vielä nimeämätön vihollinen saa nimensä kuiskuttelujensa mukaan. Koska tämä vieraannuttava jokin ei anna meidän tuntea väsymystä, uupumusta tai muitakaan Elämään kuuluvia luonnollisia tiloja, on Sen nimen kuvailtava jotakin Elämälle vierasta ja vastakohtaista. Olkoon tuo sisäinen vihollisemme nimeltään Kone, sillä Sen kokemukselle vieras luonne ei anna meille kiireeltä, suorittamiselta ja arvostelmilta eli päätöksiltä hetkenkään rauhaa. Kone tahtoo, Elämä ei, sillä Elämä vain tapahtuu samalla, kun Kone yrittää vieraantumisen puuskissaan hallita maailmankaikkeutta jonne heitettynä Sillä ei kuitenkaan tällaista valtaa ole. Kaikki pyrkimyksemme Koneesta eroon pääsemiseksi ovat puhtauspyrkimyksiä, jolloin ne ovat osa Konetta ilmentävää toimintaa. Koneen vallasta vapautuminen tapahtuu vain hyväksymällä Sen läsnäolo, jolloin kokemukseksemme jää ainoastaan oman heikkoutemme sureminen.

Itkeminen paljastaa kipupisteemme, ilon kohteemme, mutta myös sen, millä on meille merkitystä. Itkeminen on myös uskaliainta, mitä ihminen voi tehdä. Hän näyttää tällöin heikkoutensa sekä itselleen että muille. Hän uskaltaa olla ihminen, jota Elämä koskettaa. Eilen silmäni kostuivat, kun olin kanssasi metsässä. Tänä aamuna silmäni kostuivat, kun lähestyit minua lähtiessäni. Hetki sitten silmäni vuotivat vallattominaan, kun kuulin äänesi. Itkiessäni tiedän olevani ihminen, tiedän olevani osa Elämää. Olen märillä poskillani läsnä tässä hetkessä. En ole vain Kone, vaikka Se onkin myös osa minua. Välillä Kone kuiskuttelee minulle, että olen riittämätön enkä rakasta tarpeeksi läheisiä ihmisiäni. Ajatukseni, tunteeni ja tekoni ovat riittämättömiä Koneelle, mutta välillä ymmärrän, että olen riittävä Elämälle. Olen ainutlaatuinen kokemuskeskus, jolla on kaikki oikeudet sekä miellyttäviin että epämiellyttäviin tunteisiinsa. Onnellisuudesta en siis tiedä paskaakaan, mutta olen kuitenkin osa käsittämätöntä Elämää kokiessani tämän käsillä olevan maailmankaikkeuden tässä ja nyt.

Kategoria(t): Uncategorized | 2 kommenttia

Olemisesta

Pureudun tässä kirjoituksessani olemiseen itseensä pohtimalla aluksi Heideggerin ajatuksia käsitteestä ei-mikään. Kuten aiemmin kirjoitin vapaudella ei ole vastakohtaa, sillä ihminen on vapaa valitsemaan suhtautumisensa asiantiloihin, koska meiltä voidaan viedä ruumiillinen vapaus, mutta ei kokemisen vapautta. Voin valita miten suhtaudun omiin tunteisiini, ajatuksiini ja tekoihini. Jos ihminen on olemassa vain omassa kokemuksessaan, hän ei voi olla milloinkaan ei-vapaa eli vapaa kokemuksistaan. Jos ei ole vapautta, ei ole myöskään kokevaa eli asiantiloihin suhtautuvaa yksilöä, sillä vapaus on yksilöön sidottu käsite. Yksilö on valinta, joten yksilö on olemassa valintojensa aiheuttamien kokemustensa kautta. Yksilöllisyys muodostuu valinnoista ja niiden aiheuttamista kokemuksista, jotka kaikki ovat tietenkin yhteisöllisen taustansa määrittämien vaihtoehtojen rajaamia. Olet aluksi siellä, missä olet syntynyt. Opit aluksi sen kielen, äidinkielen, jota ympärilläsi oleva yhteisö käyttää. Ihminen on siis paikallisesti kokeva olento.

Heidegger pohtii teoksessaan ”Mitä on metafysiikka?” käsitettä ei-mikään. Hän palauttaa metafysiikan juurilleen kohtaamalla sen mitä ei ole, sillä ei-mikään ei ole. Heidegger kuitenkin esittelee mahdollisuuden kokea tuo ei-mikään. Esimerkiksi ahdistus (saks. Angst) on yksi tapa kokea tuo ei-mikään, vaikka ei-mikään ei ole niin siitä huolimatta se voidaan kokea. Ahdistus on epämääräinen tunnetila, joten sen kohdetta ei voida todeta, jolloin se on puhtaimmillaan kokemus ei-mistään. Teoksen suomentajan Antti Salmisen mukaan Heideggerin ajattelussa kokemus ei-mistään kutsuu taisteluun kokemisen olemassaolosta ja mahdollistaa sen. Ei-mikään ei ole olevan kieltämistä, koska ei-mikään on puhdas kokeminen, joka mahdollistaa kolikon kääntöpuolen, itse olemisen. Siksi kuoleman pelkääminen on Elämän pelkäämistä, sillä Elämän vastakohta ei ole kuolema, vaan elämättömyys eli kokemuksen kieltäminen. Kokemusten virtaan astuminen on pelottavaa, joten kokemusten kieltäminen erilaisten ajatustottumusten kautta on ihmisille helpompaa. Kuitenkin ajatustottumukset valintoina aiheuttavat meille kokemuksia, jolloin Elämän pakeneminen on harhaa.

Hurahtamiseni kokemusten tulvaan tapahtui, kun pohdiskelin Platonin kaksijakoista mallia ajatuksista (kreik. eidos) ja aistimuksista. Huomasin, että ulkomaailman muotojen olemassaolosta ei ole muuta varmuutta kuin oma sisäinen kokemukseni. Ymmärsin, että ajatukseni kolmiosta ovat mahdollisia vain, kun näen mielikuvissani kolmion, eli koen kolmion ajatuksen. Samalla tavalla näen ensin metsän (joko silmissäni tai mielikuvissani), jonka jälkeen nimeän ja käsitteellistän sen metsäksi. Sekä ajatukset että aistimukset on ensin koettava, jotta niitä voitaisiin käsitellä. Tätä oivallustani voin hyvällä syyllä kutsua vertauskuvallisesti kokemukseksi uudelleensyntymästä, ylösnousemuksesta, heräämisestä tai havahtumisesta. Tunsin olevani elossa osana suurta maailmankaikkeutta. Tuolle yhteydelle ihmiset ovat kautta aikain kuiskineet monen moisia nimiä. Jotkut ovat hurahtaneet niin pahasti, että ovat perustaneet lahkoja ja oppeja tuon kokemuksen pohjalle. Avoimina uuteen päivään kohtaamme kuitenkin tuon yhteyden, joka vie meidät lahkojen ja oppien tuolle puolen. Synnyn jokainen hetki uudelleen kokemaan tuon meissä vaikuttavan todellisuuden.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Vapaudesta

Kohtaan tässä kirjoituksessani vapauden käsitteen, jota pidän kaikkein perustavanlaatuisimpana käsitteenä poliittisessa yhteisössämme. Luen parhaillaan Tere Vadénin kirjaa Heidegger, Žižek ja vallankumous, jonka pohjalta ammennan vapauteen liittyvät pohdiskeluni. Vapaus on ainoa käsite, jolle ei ole olemassa vastakohtaa. Ihmisellä on kaikissa elämänsä tilanteissa ainakin kaksi vaihtoehtoa, vähintään vapaus valita vastustaako hän vai ei. Vapaus valita on pohjustuksena myös kaksijakoiselle käsitykselle siitä, että vapaudella on kaksi määritelmää: negatiivinen ja positiivinen. Negatiivinen vapaus tarkoittaa vapautta rajoituksista, kun taas positiivinen vapaus tarkoittaa mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Ihminen on rajallinen ja kehollinen olento, joten jos toimintaamme eivät rajoita edes rajalliset luonnonvarat niin on aiheellista kysyä, onko negatiivinen vapauskäsitys vapautta lainkaan? Onko negatiivinen vapaus lähinnä yhteisön välinpitämättömyyttä eli kyvyttömyyttä asettaa yksilöille rajoja?

Liberaalissa ajattelussa kaikki on vaihdettavissa ja muokattavissa. Rajojen asettaminen nähdään liberaalin yksilön tuhoutumisena. Liberaali yksilö voi olla olemassa vain rajattomuudessa. Liberalismissa ihminen voi olla vapaa vain raivaamalla muut tieltään, kilpailemalla kanssaihmiset hengiltä, tappamalla eläimet ja kaatamalla puut. Liberalismissa minä määritellään ulkoisten asiantilojen perusteella. Liberaali ihminen on kyvytön luomaan kestäviä ihmissuhteita, koska toinen nähdään jatkuvasti oman minän olemassaoloa tuhoavana vieraana uhkana. Ystävyys- ja seurustelusuhteet ovat halveksittavia, sillä ne kertovat tarpeistamme, joita emme halua kohdata. Tämä on selkeästi ristiriidassa sellaisen ajattelun kanssa, mikä näkee toiset ihmiset mahdollisuutena yhteiseen tarpeiden tyydyttämiseen eikä uhkana yksityisille haluille ja mieltymyksille.

Yhteisöllisenä olentona ihminen ei voi luoda kaikkia käytäntöjä itse, sillä ihminen kasvatetaan ihmiseksi. Johtajat ovat esimerkkejä, kasvattajia ja opettajia. Johtajia ovat ne, joiden luomia käytäntöjä seurataan. Tärkeintä on, että uusien käytäntöjen luomiseen voidaan osallistua. Lisäksi vanhoista käytännöistä on kyettävä päästämään irti, kun ne koetaan uhkaksi elävälle maailmankaikkeudelle ihmisyhteisöineen. Ihmisten osallistumattomuus ja ihmisten halu seurata muiden määrittämiä käytäntöjä muuttavat johtajuuden luonnetta. Henkinen laiskuus aiheuttaa kyseenalaistamattomuuden, jolloin seuraajat muuttuvat palvelijoiksi ja johtajat hallitsijoiksi. Tämän jälkeen piikkilangalla aitaaminen on vain ajan kysymys, sillä johtajat voidaan kyseenalaistaa, mutta hallitsijoita ei.

Käytännöt ovat yhteisöllisesti jaettuja ajatustottumuksia. Vapauden määrittelijä on vallankäyttäjä, sillä määrittelijä luo ajatustottumuksia. Kuka määrittelee käytäntöjen vaihtoehdot, käyttää valtaa. Tekniikka edustaa vaihtoehtojen luojaa, rajoituksien poistajaa, joten tekniikka on liberaali vallankäyttäjä. Heidegger arvostelee liberaalia eli negatiivista vapauskäsitystä, koska yksilö on hänen mukaansa aina yhteisönsä rajoittama, jolloin rajoituksien poisto ei kasvata häntä ihmisenä. Tekniikka on negatiivista vapautta, koska se pyrkii vapauttamaan ihmisen rajoituksistaan eli ihmisyydestään, jolloin tekniikka on myös vieraannuttavaa.

Vadén tiivistää Heideggerin natsivallankumouksen osuvasti:

Heidegger näkee korkealentoisen ja abstraktin sekä kouriintuntuvan ja arkipäiväisen samassa. Porvarillisuus ja puolinaisuudet ovat elämäntapoja, identiteettipolitiikkaa, kulutusvalintoja, jotka perustuvat maailman paljastumiseen tietyllä tavalla. Kun maailma paljastuu toisin, elämäntapa muuttuu, mutta tämä ei johdu elämäntavan muuttamisesta, vaan henkisestä, sisäisestä kamppailusta. Siksi kyse ei Heideggerin mukaan ole pakosta vaan ihmisolemuksen mukaisesta ”hegeliläisestä” vapaudesta.

Heideggerin ajattelun läpikotainen demonisoiminen kertoo siitä, että hän on osunut liberalismiarvioissaan kivuliaaseen kohtaan. Siellä, missä kipu tuntuu eniten, siellä on myös eniten paljastettavaa. Heidegger on länsimaisen elämäntavan sokea piste, näkymätön kipupiste. Ihmiset rakastivat Hitleriä 1930-luvun Saksassa, koska he uskoivat natsismin antamiin mahdollisuuksiin. Ihmiset vieroksuivat sekä liberalismin hengettömyyttä että sen merkityksettömyyttä. Herää kysymys, onko arvoliberalismin puolustaminen lopultakin tuhoisaa myös ihmiselle itselleen? Myymmekö sisimpämme markkinoille vain saadaksemme ulkoista hyväksyntää? Jos näin on niin silloin arvoliberaaliksi julistautuva vihreä vasemmisto on ehkä eniten hukassa juurikin itsensä kanssa. Markkinoille uhraaminen ja ulkoisen hyväksynnän tarve tiivistyvät hyvin A.W. Yrjänän riimittelyihin negatiivisesta vapaudesta Vapaus johtaa kansaa -kappaleessa:

Eipä asiat meidän oo huolemme,
syödään, juodaan ja naidaan me vaan.
Voitot maksimiin, pian me kuolemme!
Noustaan voittajain nirvanaan.
Eipä elämä meille oo kallista,
valtaa juhlimme voimakkaimman.
Oomme isien, äitien kuvia,
kohta vanhoja, katkeria…

Sinisilmät suljettuina maailmalta hautaan asti
nyt marssimme voitokkaina suoraan alas jyrkänteeltä.

Vapaus johtaa kansaa!

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Meditaatiosta

Kerron tässä kirjoituksessani meditaatiosta ja siihen liittyvistä kokemuksistani. Meditaatio on minulle tutkimusmatka omaan itseen, joten se on havaitsemis- ja oivalluskyvyn kehittämistä, tietoisen läsnäolon harjoittamista. Meditaatio auttaa minua saamaan kiinni kokemuksista, joita koen ollessani yhteydessä sekä ihmisiin että luontoon. Aloitan päiväni aamuisin lyhyellä 20-30 minuutin meditaatioharjoituksella. Harjoitan rakastavaa ystävällisyyttä (Paalin kielellä Metta Bhavana), hengityksen tarkkaamista ja pelkkää istumista.

Rakastavassa ystävällisyydessä kehitän myönteistä asennetta kaikkea elollista kohtaan. Myönteinen asenne säteilee arkipäivän ajatustottumuksiin ja sitä kautta arjen tekoihin. Hengityksen tarkkaamisessa keskittymiskykyni paranee, kun kiinnitän huomiota hengitykseni eri vaiheisiin. Tämä harjoitus auttaa minua keskittymään läsnä olevaan hetkeen vailla mielen tuottamia ajatuksia. Pelkkää istumista harjoituksessa suljen silmät ja istun ristiasennossa tiedostaen nykyhetken. Aivan samalla tavalla kuin muissakin harjoituksissa, mutta asenteen kehittämisen ja hengitysten laskemisen sijaan keskityn vain kokemukseen. Pelkkää istumista on oiva apu kielteisten asenteiden tiedostamiseen. Itsensä tarkkailussa ja tutkimisessa nämä havainnot ovat vertaansa vailla.

Meditaatio suomennetaan toisinaan mietiskelyksi, mutta tämä on sikäli harhaanjohtavaa, että kyse on enemmästä kuin asiantilojen miettimisestä. Lyhyesti sanottuna kysymyksessä on puhdas kokeminen ilman mielen tuottamia arvosteluja ja tulkintoja. Ulkoisten paineiden alla mielen vankilasta vapautuminen osaksi kokemusten jatkuvaa virtaa on tietenkin pelottavaa. Yrjö Kallisen sanoin me elämme unessa, johon mielemme on meidät ajatustottumustemme kautta tuudittanut. Pakenemme kokemisen pelkoa yhä uusiin ja uusiin ajatuksiin, jotka ovat suojelevinaan meitä tuolta pelolta, jota emme uskalla kohdata. Me siis pelkäämme pelkäämistä, aivan kuten julkisessa keskustelussa vihaamme vihaamista.

Olemme menettäneet kyvyn havainnoida ja kokea kaikilla aisteillamme. Jokapäiväinen arkemme koostuu tekniikan ja koneiden tuottamasta välineistöstä, jolloin emme osaa olla välittömässä yhteydessä tähän hetkeen. Olemme ulkoisen välittyneisyyden kautta olemassa. Ihminen on kehollinen olento, joka havainnoi ja kokee todellisuuden aistiensa välityksellä. Todellinen vieraantuminen on sitä, kun tarvitsemme tekniikkaa ollaksemme kokemassa. Tältä pohjalta Heideggerin tekniikkaan kohdistuva arvostelu näyttäytyy ymmärrettävänä. Meditaatio ei ole välttämättömyys, mutta se helpottaa maailmankaikkeuden kokemista tällä kauniilla taivaankappaleella, jolloin voimme olla tässä ja nyt sekä toistemme että luonnon kanssa. Tulevissa kirjoituksissani keskityn yhä enenevissä määrin juuri havaintoihin ja ajatustottumuksiin.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Syömisestä

Esittelen tässä kirjoituksessani syömistäni, koska syöminen on minulle luontoyhteyden kokemista, jolloin se on oleellisin osa omaa arkeani. Yleensä laitan itselleni ruokaa ja ajattelen mielessäni ruoan kulkeutumisketjun luonnosta omalle lautaselleni. Jos hyväksyn kaikki tunteet, joita tuo kulkeutumisketjun ajattelu aiheuttaa minussa niin olen tasapainossa itseni kanssa. Voin kuvitella itseni nostamassa perunoita ja poimimassa omenia, joten olen sinut näiden ruokalajien syömisen kanssa. Kyse on kuitenkin viime kädessä siitä, haluanko hyväksyä tunteet, joita kyseessä olevan ruuan syöminen aiheuttaa. Ihminen voi syödä esimerkiksi kalaa, jos hän pystyy tappamaan kalan ja hyväksymään ne tunteet, joita tuo teko hänessä herättää.

Reaalikapitalismissa ihmisten väliset suhteet, ihmisten ja eläinten väliset suhteet sekä ihmisten ja luonnon väliset suhteet ovat arvoiltaan välineellisiä. Luonnon näkeminen välineellisenä johtaa siitä vieraantumiseen, sillä silloin kaikki on vaihdettavissa kunhan hinnasta sovitaan. Tällöin ainutlaatuinen hetki ainutlaatuisen luonnon kanssa jää kokematta. Lautasellamme oleva ruoka on peräisin luonnosta, joten ruuasta kiittäminen on sen itseisarvostamista. Ruuan tietoinen nauttiminen ei ole ruualla herkuttelua tai mässäilyä, vaan sen merkityksellistämistä. Ruuan syöminen on minulle pyhä toimitus, jossa koen luontoyhteyden vähintään tiedostamattani. Vaikka kuinka olisin muurannut itseni betonikuution sisään niin siltikin annan itselleni luonnosta tulevaa ravintoa.

Dyykkaaminen, marjastus, sienestys, luomuruokapiirit ja ruokaosuuskunnat ovat kaikki käytössäni olevia keinoja syömisen lisäksi luontoyhteyden kokemiseen. Toiset ovat rahattomia tapoja ja toiset eivät. Dyykkaaminen on oiva keino vähentää markkinatalouden aiheuttamia ekologisia haittoja, sillä se vähentää ostamisen tarvetta ja tätä kautta energian käytön tarvetta. Huomaan myös millaista jätettä vieraantuminen teettää. Marjastus ja sienestys ovat rahattomuuden lisäksi kouriintuntuvia esimerkkejä siitä, miten voin omin käsin kokea luonnon antimet. Luomuruokapiirit vähentävät välikäsiä ruuan ja minun välilläni. Ruokaosuuskunnat tarjoavat mahdollisuuden talkoisiin, joissa kädet voi upottaa multaan.

Villikasvien keräily ja omavaraiskasvattelu ovat myös lähellä luontoa. Viime kesänä tein paistinpannulla makoisaa ruokaa voikukan nupuista. Lisäksi kasvatin erilaisia salaatteja muovipulkassa omalla parvekkeellani. Syömiseen liittyy myös hyvin vahvasti yhteisöllisyys. Kutsun kavereitani luokseni laittamaan ruokaa. Yhteinen ruuanlaitto ja syöminen ovat yhteisöllisiä kosketuksia sekä luonnon että toisten ihmisten kanssa. Mitä enemmän teet ruokaa alusta asti itse tai porukalla niin sitä lähempänä luontoa olet. Kukkarokin kiittää samalla, kun jätät suojakaasuun pakatut elintarvikkeet kaupan hyllylle. Luontoyhteyden voi siis kokea päivittäin jokaisella aterialla, jonka suuhusi ymmärrät laittaa.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Ekosofia elämänkatsomuksena

Esittelen tässä kirjoituksessani ekosofiaa henkilökohtaisena elämänkatsomuksenani. Filosofi Arne Naess kutsui ekosofiaksi ekologista viisautta asumisessa ja elämisessä, jolloin hän painotti ekosofian olevan henkilökohtaista siten, että erilaisia ekosofioita on niin paljon kuin on ekologisesti viisaitakin. Heidegger rinnasti asumisen ja olemisen samaan saksankieliseen alkusanaan, mutta metafyysisissä pohdinnoissaan hän tuli yhdistäneeksi olemisen myös tietoisuuteen. Ekosofia voidaan Naessin ja Heideggerin pohjalta ymmärtää ihmisen ulkopuolelle suuntautuvana viisautena olemisessa ja ihmisen sisäpuolelle suuntautuvana viisautena tietoisuudessa. Ekosofia on henkilökohtaisen elämänkatsomukseni muodostava viisaus, erotuksena kysyvästä viisauden rakastamisesta eli yleisestä filosofiasta.

Filosofi Tere Vadén rakentelee kestävää elämäntapaa kirjassaan Kaksijalkainen ympäristövallankumous, jossa merkityksellistä elämää esitellään alkuperäiskansaistumisen kautta. Tärkeässä osassa on sukupolvelta toiselle siirtyvä syntytieto, joka tiettyyn paikkaan ja yhteisöön sidottuna viisautena kertoo siitä, miten eletään ekologisesti kestävästi. Syntytieto tarvitsee henkistä itsenäisyyttä, henkisen ensisijaisuutta, jotta yhteisölliset tavat kantavat aineellistenkin muutosten ylitse. Kaksijalkaisuus ottaa huomioon nimensä mukaisesti sekä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden että ekologisen kestävyyden. Vallankumous ei tarkoita hallitsijoiden korvaamista toisilla hallitsijoilla, vaan vallan kumoamista eli hierarkioiden purkua. Alkuperäiskansaistuminen toteutuu paikallisten tapojen ja yhteisöllisten taitojen avulla ilman aseellista väliintuloa.

Vanha hermeettinen filosofia lausuu: ”Niin kuin ylhäällä, niin alhaalla.” Tämä voidaan ymmärtää myös sanonnaksi: ”Niin kuin sisäpuolella, niin ulkopuolella.” Yhteisössä vallitseva järjestys heijastelee ihmisten sisimmästä kumpuavia olosuhteita. Hallitsijat hallitsevat palvelijoita peloilla ja riippuvuuksilla, mutta rakkaus ja riippumattomuus eivät tarvitse muita ristin kantajia kuin itsensä. Rakastava ja henkisesti itsenäinen ihminen (tai yhteisö) ei tarvitse hallitsijoita ympärilleen. Ulkoisen minän hallinta sisäisen itsen sijaan heijastuu ulkopuolelle valtasuhteina, joissa hallitsijat tarvitsevat palvelijoita ja päinvastoin. Sen sijaan, että seuraisimme intuitiotamme eli itseämme, suuntamme odotuksemme ulkopuolelle josko muut kertoisivat meille mitä on hyvä elämä. Vapautuminen läsnäoloon ja luontoyhteyteen tapahtuu kuitenkin vain henkisyyden kautta.

Rakastavien ja henkisesti itsenäisten ihmisten yhteisössä olosuhteet muodostuvat sellaisiksi, että jokainen yhteisön jäsen voi kokea rakkautta, hyväksyntää, merkityksellisyyttä, puhdasta juomavettä, ruokaa ja suojaa. Muukin elonkehä kukoistaa tällaisen yhteisön läheisyydessä. Viettiensä (valta-, lisääntymis- ja jäljittelyvietti) kanssa tasapainossa eläminen on itsensä kanssa tasapainossa elämistä. Luontoyhteyden menettäminen on läsnäolon menettämistä, intuitionsa eli itsensä kadottamista, luonnosta vieraantumista. Toimiessaan intuitionsa mukaisesti yksilö löytää itsensä maailmankaikkeudesta, erityisesti läsnäolon ja luontoyhteyden merkityksessä. Oman ekosofiani mukaisesti meditoin, pysähdyn ja hiljennyn päivittäin. Laitan itselleni ruokaa ja ajattelen mielessäni ruoan kulkeutumisketjun luonnosta omalle lautaselleni. Kiitän siitä, mitä minulla on.

Länsimaista ajattelua vaivaa ratkaisukeskeisyys, jolloin itse oleminen unohtuu. Tämä johtaa suorittamiseen ja arvostelemiseen havaitsemisen sijaan. Haemme itsellemme hyväksyntää, jota ilman olemme elämässämme jääneet. Tiedän tämän omasta kokemuksestani, koska tyytymättömyys omaan elämääni on ollut syynä muutoksen vaatimiseen. Arvostelmista ja ratkaisemisesta luopuminen kuitenkin antaa meille olemiskeskeisyyden, tietoisuuden tilan, jossa havainnot ja kokemukset täyttävät meidät. Maailmanparantajien on vaikea päästää irti ajatuksesta, että ilmastonmuutosta tai köyhyyttä ei tarvitse poistaa. Hiilidioksidipäästöt ja kapitalismi loppuvat, kun kukaan ei yritä lopettaa niitä. Henkinen rikkinäisyytemme pitää yllä juuri niitä rakenteita, joita vastaan olemme taistelemassa. Henkilökohtaisen luontoyhteyten menettäminen synnyttää lajisukupuutot, eivät pahat kapitalistit tai kaupunkimaasturit. Antaudumme peloille sen sijaan, että eläisimme henkisesti eheätä ja vapaata elämää. Søren Kierkegaard on osuvasti todennut, että ”elämä ei ole ongelma, joka pitäisi ratkaista, vaan todellisuus, joka on koettava.”

Vuosien kuluttua luen lapsilleni Kaksijalkaista, sillä ihmisillä on toivoa. Toivoa kokea onnellisia hetkiä tänään, huomenna ja aina. Vadén ennustaa länsimaisen elämäntavan pikaista romahdusta öljyntuotannon huvetessa, mutta hän on maailmanalun eli toivon ennustaja, ei maailmanlopun eli epätoivon pappi. Länsimaisen elämäntavan päättyminen ei merkitse maailmanloppua, vaan uuden elämäntavan alkua. Lisääntyminen on omalla kohdallani ilman muuta selvää, sillä uusien sukupolvien ei tarvitse kamppailla hampaat irvessä hupenevien voittojen maailmassa, koska he syntyvät maailmaan, jossa öljy ei pidä yllä harhakuvitelmia ulkoisen minän olemassaolosta. Lapseni onnistuvat varmasti oman henkilökohtaisen ekosofiansa kehittämisessä, joten he antavat elämällään toivoa viisaudesta, joka on yhtä olemisen ja tietoisuuden kanssa.

Kategoria(t): Uncategorized | 2 kommenttia